Pikku ilahduttaja

Eilen kävimme Oliverin kanssa pitkällä metsälenkillä. Oliver juoksenteli vapaana, ja huutelin sitä aina välillä takaisin, että saatiin taas pitkästä aikaa luoksetuloharjoitteluakin. Viime kerrasta on jo muutama viikko kun on voinut vapaana juoksennella, ja Oliver ottikin ilon irti ja säntäili riemuissaan keppi suussa ympäriinsä. Luoksetulokaan ei ollut unohtunut, päinvastoin! Meitä vastaan tuli pikkuinen tyttö pulkassa istuen isänsä kanssa, ja kun Oliver huomasi heidät juuri samalla hetkellä kuin minä, olin aivan varma, että pikkutyttö saa nyt innokkaan naamapesun, Oliver kun rakastaa jostain käsittämättömästä syystä pulkassa istuvia lapsia yli kaiken! Mutta Oliver yllätti minut täysin säntäämällä suoraan jalkoihini, kun huusin sen nimeä!
Lenkki jatkui ja Oliver sai juosta taas sydämensä kyllyydestä. Loppulenkistä, kun suurimmat säntäilyt oli jo hiipuneet, Oliver kipitteli perässäni polulla ja aina välillä vilkaisin, että se on pysynyt mukana. Kerran kääntyessäni näin noin viidenkymmenen metrin päässä toisen koiran omistajineen, ja Oliverin puolivälissä tuijottamassa heitä. Huusin Oliveria, ja se hetkeäkään miettimättä pinkaisi taas luokseni. Jälleen olin lähes varma, ettei se malta tulla, kun aiemmin ovat muut mielenkiintoiset jutut menneet edelle. En tiedä johtuiko edellisen päivän agilitytreenien loistavasti sujuneista kontaktiharjoituksista vai mistä, mutta nyt minä olin koko lenkin ajan se mielenkiintoisin asia ja Oliver pysyi hienosti mukana ja tuli aina, vaikka oli mitä hajuja polun sivuilla.
Mukava talvilenkki, josta Oliver teki taidoillaan vielä paremman! :)