Indyn sairaalareissu

Aika tarkalleen viikko sitten olin tullut juuri Indyn kanssa ulkoa treenailemasta ohituksia, ja mietimme, että mitähän tässä vielä illalla ehtisi tehdä. Päätettiin alkaa maalaamaan porraskäytävää. Oliver ja Indy asettuivat pötköttämään ja me ehdimme juuri pukea maalausvaatteet päälle, kun Indy alkoi yhtäkkiä vinkua ja täristä. Sillä oli korvat ihan luimussa ja häntä koipien välissä ja se vinkaisi uudestaan kun se nostettiin syliin. Käytös muuttui ihan silmänräpäyksessä aivan omituiseksi ja siinä sitten hetki kummasteltiin, että mikä sitä vaivaa. Oliver kävi kaveria tökkimässä, mutta häntä pysyi koipien välissä ja katse oli vähän hätääntynyt. Soitin samantien eläinlääkäripäivystykseen ja sieltä kehotettiin tulemaan heti. Päivystykseen lähdettiin varmaan noin vartti oireiden alkamisesta.

Klinikalla Indylle tehtiin yleistarkastus ja meiltä kyseltiin onko se pudonnut jostain tai syönyt jotakin outoa, taivuteltiin jalkoja ja käänneltiin päätä. Kun lääkäri tunnusteli masua, Indy ähisi. Vatsasta otettiin samantien röntgenkuvat, jotta nähtäisiin, ettei siellä ole mitään suurta vierasesinettä. Ei ollut, mutta masu vaikutti muuten kovin täydeltä, vaikka Indy oli käynyt kakilla alle tunti sitten. Koska pikkuinen oli vieläkin varsin vaisu, se jäi tarkkailuun muutamaksi tunniksi ja me lähdimme käymään kotona. Parin tunnin päästä, noin 20.30 sunnuntai-iltana, lääkäristä soitettiin, että Indy on piristynyt hyvin saatuaan nesteytystä ja voi lähteä nyt kotiin. Vinkui ja vonkui häkissään, mikä kuulosti jo ihan terveeltä Indyltä. Saimme ohjeet, että jos vointi ei parane tai huononee taas, tulkaa heti takaisin.

Kotona Indy kävi pissalla ja meni sen jälkeen suoraan sohvalle nukkumaan. Korvat olivat taas luimussa. Katselimme elokuvan, ja parin tunnin päästä totesimme, ettei tuo pikkumies nyt ole kyllä piristynyt ollenkaan. Se ei suostunut syömään eikä juomaan, eikä oikeastaan edes kävelemään. Silmissä oli sellainen katse, josta näki että nyt sattuu johonkin oikeasti paljon. Soitettiin taas klinikalle, että me tullaan nyt takaisin. Kello oli 0.20 maanantaiaamuna.

Klinikalla Indy otettiin heti vastaan ja tutkittiin uudelleen läpikotaisin. Vatsan varovaisestakin tunnustelusta se ähisi jälleen. Nyt otettiin verikokeet ja eläinlääkäri tuli keskustelemaan kanssamme lisätutkimuksista. Jos veriarvot olisivat kunnossa, seuraavana tehtäisiin varjoainekuvaus, jolla varmistettaisiin mahdollisen röntgenharvan esineen aiheuttama tukos. Veriarvoja odoteltiin jonkun aikaa, ja siinä kohtaa pyöri päässä jo vaikka mitä, selviääköhän tuo pieni kullanmuru tästä ja mikä sillä on?!? Veriarvot olivat kunnossa, onneksi, ja seuraavana olisikin sitten varjoainekuvaus. Siinä menisi useampi tunti, joten Indy jäi yöksi klinikalle ja me lähdimme kotiin yrittämään nukkumista. Lääkäri lupasi soittaa aamulla 7-8 välillä tuloksista.

Aamulla klo 7.14 puhelin lopulta soi. En voi väittää nukkuneeni juurikaan ennen sitä. Lääkäri kertoi, että varjoaine oli edelleen, yli viiden tunnin jälkeenkin, kaikki mahalaukussa. Siinä ajassa sen olisi pitänyt mennä kokonaan läpi. Vaihtoehtoina oli siis se röntgenharva esine, joka ei näy röntgenkuvassa ja tukkii suolen, tai sitten suolisto olisi tulehtunut tai jostain muusta syystä pysähtynyt. Tässä kohtaa vierasesine oli todennäköisin vaihtoehto. Leikkaus voitaisiin aloittaa ihan kohta, kun päivälääkäri tulisi vuoroon. Jälleen luvattiin soittaa heti, kun operaatio olisi ohi. 

Muutaman tunnin päästä heräsimme, vaikka ei siinä kyllä kovin syvässä unessa nukuttu. Olin laittanut viestiä äidilleni ja Indyn kasvattajalle jo illalla ensimmäisen käynnin jälkeen, mutta en halunnut yöllä pilata kenenkään muun yöunia laittamalla viestiä keskellä yötä. Molemmat olivat tietenkin hirveän huolissaan ja kaikki odotimme puhelua koko ajan. Isäni soitti aamupäivällä myös onko Indystä jo kuulunut jotain, ja itkunsekaisena sain kerrottua tilanteen ja lupasin laittaa viestin kun jotain taas tiedetään. Koko aamupäivän yritimme saada jotain pientä puuhasteltua. Oliver parka etsi kaveriaan kaikkialta ja oli ihmeissään meidän käytöksestä. Itse en voinut edes syödä mitään koko aamuna. Indy on vasta hieman yli 4 kk, anestesia ja iso leikkaus on jo itsessään riski ja kun ei tiennyt mikä sitä vaivasi. Mitä jos ne soittaa sieltä että se ei selvinnyt.

Se aamupäivä oli ehkä elämäni hirvein. Puhelu tuli vasta vähän ennen yhtä iltapäivällä. Eläinlääkäri kertoi, että Indy on ollut hereillä jo muutaman tunnin ja kohta se pääsee käymään ulkona. Se helpotuksen tunne oli sanoinkuvaamaton. Leikkauksessa ei ollut löytynyt mitään vierasesinettä, mahalaukkuunkin oli tehty pieni reikä, jotta varmistettiin ettei sielläkään ole mitään muovipussin palaa tai kangasta, mikä ei tuntuisi ulkoapäin. Selvisi kuitenkin, että suoliston liike, joka normaalisti liikuttaa tavaraa mahasta ja suolistossa eteenpäin, oli aivan olematonta. Tähän saattoi olla useampia syitä. Todennäköisin oli pienet kiven ja tikun palaset, jotka olisivat voineet ärsyttää suolistoa sen verran, että liike olisi loppunut. Toinen vaihtoehto oli haiman tai suoliston tulehdus, mutta kaikki näytti sen suhteen olleen normaalin näköistä. Kolmas, hyvin epätodennäköinen vaihtoehto olisi suoliston huono hermotus. Suolisto oli näyttänyt täysin normaalilta, joten verisuonitus oli kunnossa. Indy olisi tarkkailussa vielä muutaman tunnin ja neljän aikaan iltapäivällä saimme mennä hakemaan potilasta kotiin.

Klinikalla saimme pitkät pitkät ohjeet hoidosta ja lääkkeistä. Lääkkeitä tuli viittä erilaista, antibiootti, vatsansuojalääke, suoliston motiliteettia parantava lääke, tulehduskipulääke ja pahoinvointilääke ensimmäisille päiville. Lisäksi määrättiin vahvoja kipulääkkeitä, jos potilas vaikuttaisi kovin kivuliaalta, mutta niiden käyttö olisi vaan jos tilanne todella sitä vaatisi, koska ne hidastivat suoliston liikettä. Kaikesta mahdollisesta tilan muuttumisesta pitäisi heti soittaa klinikalle. Indy oli jo aivan erilainen, iloinen ja pirteä, joskin väsynyt oma itsensä. Hoitajat olivat tykänneet Indystä kovasti ja toivottelivat potilaalle hyvää vointia ja toivottavasti nähdään vasta leikkaushaavan kontrollikäynnillä.

Pieni potilas juuri koitutuneena <3 td="">

Kotona Indy nukkui useamman tunnin, mutta aivan erilaisena kuin edellisiltana. Nyt se oli rento ja nukkui rauhallisena. Herättyään se söi ja kävi pissalla. Oliverinkin kanssa olisi jo pitänyt päästä leikkimään. Yökin meni hyvin, nukuin Indyn kanssa lattialla ja muut eri huoneessa. Lääkkeenantoa varten tehtiin lista mitä mihinkin aikaan pitäisi ottaa. Syödä piti ensimmäinen viikko 5-6 kertaa päivässä ja aivan pieniä annoksia. Ensimmäisen päivän syötimme kanaa aivan pikkuisena silppuna ja laktoositonta raejuustoa. Pikku potilas oli kuitenkin niin hirveän nälkäinen koko ajan, että haimme jo seuraavana päivänä leikkauspotilaille tarkoitettua purkkiruokaa, jolla nälkä pysyikin jo paremmin poissa.

Indy muutti keittiöön portin taakse, jotta se ei pääsisi hyppimään sohville tai mihinkään muuallekaan eikä painimaan Oliverin kanssa. Tämä painimattomuus on molempien mielestä edelleen todella väärin. Sitä kestää vielä viikon. Olemme käyneet vuorotellen töissä ja koulussa ja kaupassa, toinen on  ollut koko ajan Indyn kanssa. Onneksi se on ollut aika helppo järjestää. Ensimmäisenä kotipäivänä vastuu pienestä tuntui ihan valtavan suurelta; noin suuresta leikkauksesta toipuva ihminen olisi ainakin seuraavaan päivään sairaalassa ammattilaisten hoidettavana, mutta ei koira. Kotiutusohjeissa luki, että tila on kriittinen vähintään kaksi päivää. Huhhuh.

Kaverin vieressä on parhaat unet!

Pieni potilas itse

Onneksi kaikki on mennyt hyvin. Haava on parantunut todella hyvin ja Indy on ollut reipas ja iloinen. Omasta mielestään täysin toimintakykyinen ja terve jo leikkausta seuraavana aamuna, tietenkin. Se syö kaikki lääkkeensä kiltisti ja on syönyt ja juonut koko ajan hyvin. Keskiviikkoaamuna, kaksi vuorokautta leikkauksesta, se kävi ensimmäisen kerran myös kakilla. Voi miten onnelliseksi voi tullakaan nähdessään koiransa kakkaavan! (suolisto tyhjennettiin kokonaan leikkauksessa, joten tätä ennen ei pitänytkään tapahtua mitään) Haavakontrolli on tulevana keskiviikkona, mutta ainakin nyt näyttää siltä, että antibiootteja ei ainakaan haavan takia tarvita enää lisää, ei uskoisi että leikkauksesta on vasta viikko, haava on parantunut niin hyvin. 

Toivon todella, että tämä kaikki ei uusiudu enää ikinä ja että molemmat koirat pysyvät terveinä jatkossakin. Indy on parantunut onneksi oikein hyvin, toivottavasti parantuminen jatkuu yhtä hyvänä tästä eteenpäinkin!

Sosiaalistumista

Indy täyttää tiistaina 12 vk. Paras sosiaalistumisaika alkaa olla käytetty, toki se vielä jatkuukin, mutta tähän asti on oikein nähnyt, kuinka se imee asiaoita ja oppia itseensä, saa nähdä missä vaiheessa kaikkeen helposti tottuminen sitten alkaa vähentyä.
Itse olen kyllä tyytyväinen, kuinka paljon on ehditty kaikkea tehdä. Me ollaan käyty joka viikko kaksi kertaa pentupaineissa, ja Indy tulee hienosti toimeen kaikkien kanssa. Eka kerta oli jännittävä, se pelkäsi kaikkia ja murisi vain. Seuraavalla kerralla se pinkaisi suoraan leikkimään. Sitä katsellessa mietin, että kyllä tästäkin olisi saanut epäsosiaalisen ja koiria pelkäävän, kun olisi vienyt sitä vasta rokotukset saaneena näkemään maailmaa. Onneksi mentiin, kuten aikanaan tajuttiin onneksi mennä Oliverinkin kanssa :)
Meillä on myös käynyt kavereita kylässä, me ollaan käyty kylässä ja meillä on käynyt myös koiria. Ollaan autoiltu paljon, käyty huoltoasemalla, Stockmannilla ja rautatieasemalla ihmettelemässä, ajelemassa hisseillä, parkkihalleissa, bussipysäkeillä, autoteiden varsilla.. Joka viikko on ajeltu myös busseilla ja eilen kun käytiin rokotuksilla, Indy nukkui tyytyväisenä molemmat bussimatkat.
Kotona viimeisteltiin keittiöremontti viikko sitten, joten myös remontin ääniä, kolinaa ja pauketta, poraamista, isoja tavaroita, imuroimista, siivoamista on riittänyt ja Indy ei reagoi niihin enää mitenkään. Alkuun oli jänniä pienetkin äänet, mutta tottumiseen kului alle päivä :)
Hihnassakin on opeteltu kävelemään, ja nyt aloitimme myös harjoittelemaan, että ihmiset ulkona on ihan ok. Indyn mielestä nimittäin meidän naapurit on vaarallisia ja niitä kannattaa juosta karkuun. Tässäkin on edistytty jo mukavasti. Opetan Indylle nyt ihan alusta asti sen, mitä tajusin opettaa Oliverille vasta reilu vuoden vanhana, eli vastaantulijoiden kohdalla saa namia ja pitää tulla mun luokse. Se on ihan uskomatonta, kuinka nopeasti ja helposti pentu oppii, kun sillä ei ole mitään muita käytöksiä vielä opittuna, että mitä siinä tilanteessa voisi tehdä.

Korvista täytyy vielä kirjoittaa.. Joku jossain ei halua, että meillä olisi luppakorvainen pihis :D Indyllä oli kyllä luppakorvat tullessaan, mutta tasan viikko meille muuttamisen jälkeen se heräsi aamulla oikea korva ruusuna. Siitä viikko ja päivä eteenpäin, se heräsi aamulla ja myös oikea korva oli ruusu. Kuva on otettu samana aamuna, kun lähetin kuvan kasvattajalle :) (ikää kuvassa siis 9 vk 3 pv) Nyt ne eivät enää näytä ihan yhtä hassuilta, kun pää on kasvanut ja korvat on  vähän sopusuhtaisemman näköiset :)

Timantit on ikuisia!

Pitkästä aikaa... Jospa tätä blogia taas muistaisi päivitellä vähän paremmin nyt talven mittaa. Meille muutti nimittäin pieni pihispoika Oliverin kaveriksi, jonka kasvusta ja touhuista olisi ainakin kirjoitettavaa!
Tämä pieni tyyppi on pitkään ja hartaasti odotettu pentu, juuri sellaisista vanhemmista, joista halusimmekin pennun. Syksyn mittaan on saatu jännittää, kun pentuja näkyi lokakuussa ultrassa vain vähän, ja meille haluttiin kuitenkin toinen uros. Marraskuun 18. päivän aamuna heräsin katsomaan puhelimesta kelloa, ja näytöllä oli viesti kasvattaja Marjolta, että klo 2.00 syntyi urospentu ja tuntia myöhemmin tyttö. Muita pentuja ei sitten tullut. Siitä alkoikin sitten reilu 7 viikon odotus ja pentujen kasvun seuraaminen!
Torstaina 8.1.2015 pikkuinen Indy eli Maison Coco Diamant haettiin kotiin. Matka meni hienosti, Indy nukkui melkein koko matkan. Oliver on ollut "pikkuvelistä" ihmeissään mutta tosi kiinnostunut, ja yhteinen vetoleikki sammakkolelulla laitettiin pystyyn jo seuraavana päivänä! :) Tänään pojat ovat jo nukkuneetkin vierekkäin useamman kerran. Oliverilla on toki totuttelemista, kun nukkumarauha on mennyttä ja kotona on joku muukin huomiota saamassa ja ruokaa syömässä, mutta eiköhän se tästä vähitellen ala sujua Oliverillakin :)

Lunta!

Lauantaita vasten yöllä oli satanut reilusti lisää lunta. Päivällä lähdimme ystäväni ja russelityttö Lunan kanssa lenkille ja leikkimään :) Kävelimme muutaman kilometrin päähän jäälle, jossa koiranuoriso pääsi leikkimään oikein kunnolla. Samalla saatiin harjoitusta kävelystä toisen koiran kanssa. Oliver yllätti minut hihnakäytöksellään, se ei korvaansa lotkauttanut Lunan leikkiyrityksille vaan kävellä tepsutti vaan eteenpäin. Lunakin tajusi hetken päästä, että tässä kohtaa ei leikitä vaan kävellään vaan :) Jäällä sitten leikittiinkin kunnolla!

Oliver oli pitkässä hihnassa siitä yksinkertaisesta syystä, etten halua epäonnistumisia meidän ohitusprojektiimme:) Tämä naru osoittautui tarpeelliseksi, kun rantaan tuli hiihtäjiä. Oliver taas reippaana poikana topakasti haukahti hiihtäjille, mutta ei lähtenyt mihinkään. Muutaman kerran sain hihkaista ja vähän narusta nypätä, ennen kuin päätti tulla hakemaan namit, mutta pysyipähän lähietäisyydellä! :) Ja sitten kun tilanne laukesi, oltiin taas ihan kartalla kuinka kuuluis olla eikä yhtään välitetty enää hiihtäjistä:)

Ohitusprojekti

Joulukuussa eräällä metsälenkillämme meitä vastaan tuli sauvakävelijä, ja Oliver reippaana poikana katsoi parhaaksi alkaa haukkua räksyttää tälle vastaantulijaparalle. Koska tilanne on mitä ilmeisimmin se, että se tekee samoin kaikille vastaantulijoille metsässä irti ollessaan tai irti ollessaan ainakin joka tapauksessa lähtee vieraiden ihmisten luo moikkaamaan eikä pysy omassa porukassa, päätin, että asialle on tehtävä jotakin.

Viisaammilta neuvoa kysyttyäni päätin aloittaa projektin, jossa yksinkertaisesti opetan Oliverille, että aina kun jossain näkyy vastaantulija tai mikä tahansa muu elävä olento, se tulee hakemaan minulta palkinnon. Se siis tulee minun luokseni eikä ryntää katsomaan tätä kyseistä liikkujaa.

Aloitimme niin, että hihnalenkeillä aina kun jossain näkyi joku, palkkasin Oliveria oikein kunnolla. Ensimmäisellä viikolla, pari viikkoa ennen joulua, koitimme tavanomaisten lenkkireittiemme sijaan etsiä paikkoja, jossa vastaantulijoita ja muuta liikettä olisi mahdollisimman paljon, muttei kuitenkaan ihan pelkkää ihmisvilinää sentään. Muutaman tällaisen lenkin jälkeen Oliver alkoi käsittää, mistä on kyse.
Tällä hetkellä, noin 4 viikon jälkeen, Oliverin huomatessa jossain kävelevän ihmisen, se hidastaa hieman vauhtia ja sitten kääntää katseensa minuun, josko namia olisi tarjolla. Pahimpina murrosikämökötys päivinään sitä ei tosin kiinnosta yhtään mikään, edes ne vastaantulijat, mutta kai sekin joskus ohi menee :) Tänään jokatapauksessa sain varmistuksen siitä, että se tosiaan osaa asian itse eikä vain ennakoi minun käytöstäni. Lenkillä edessämme vähän matkan päässä kulki sauvakävelijä, ja palkkasin Oliveria tiuhaan kun se tuntui olevan asiasta niin innoissaan ja tapitti minua herkeämättä. Sitten se alkoi vilkuilla taakseen ja taas merkitsevästi minua. Palkkasin sen kummemmin miettimättä, mutta kun Oliver pari kertaa pysähtyi ihan hetkeksi tuijottamaan taakseen ja taas innolla tuijotti minua, tajusin minäkin katsoa. Olihan siellä takanakin kävelijä josta piti saada palkkaa! Ilmeisesti Oliver tajusi, etten minä huomannut tätä takana olijaa vaan sen täytyi pysähtelemällä ja merkitsevillä katseilla siitä kertoa :)

Seuraava haaste onkin metsäpoluilla hihnassa saman oppiminen. Jotenkin Oliver mieltää metsän eritavalla, ja kun siellä kävimme kokeilemassa viime viikolla, Oliver vain tuijotti herkeämättä vastaantulijaa eikä kiinnittänyt minuun mitään huomiota vaikka mitä olisin tehnyt. Täytyy lähteä johonkin metsään, jossa vastaantulijoita olisi paljon, jotta asia helpottuu eikä tilanne ole niin kummallinen. Tuossa lähimetsässä kun ei vastaantulijoita juuri ole, minkä takia varmaan Oliver siitä niin paljon hämmentyykin.

Tämä projekti on auttanut myös ihan muutenkin ohittamisissa. Juoksentelevat pikkulapset, pyöräilijät ja lastenvaunut ovat päässet jo helppojen ohitettavien listalle. Myös toisten koirien ohittaminen sujuu paljon paremmin kuin ennen. Parhaiten Oliver on oppinut kestämään haukkuvia koiria ja niitä joita ei myöskään kiinnosta yhtään. Kyllä siinä vähän ylpeä on koirastaan, kun vastaantuleva räksyttää viimeistä päivää ja Oliver se vaan napittaa minua eikä sano mitään :) Vaikka eihän se koskaan ole kenellekään mitään sanonutkaan, mutta on se ennen vähän hermostunut mielestään niin omituisesta käytöksestä.
Olen saanut myös huomata, että vaikeinta on ohittaa pihakoiran näköisiä koiria, russeleita ja parsoneita ym. Ilmeisesti Oliver on tottunut siihen, että tuon näköisten kanssa aina leikitään ja riehutaan, ja siksi joka kerta haluaisi päästä niin innokkaasti tutustumaan:)

Polskimassa!

Lauantaina olimme Tampereen koirauimalassa tutustumassa pihisporukalla. Oliver otti hommasta kaiken irti, se tykkää uimisesta ihan hirmuisesti. Kuten kuvista näkyy, se on melkoinen uimahyppääjä !

Kuvat: Joonas Viitanen. Kopiointi ja muu luvaton käyttö kielletty.

Terveystuloksia ja vähän muutakin..

Oliverin täytettyä vuoden kävimme kuvauttamassa sekä lonkat että kyynärät eläinlääkärillä muutaman muun pihakoiran kanssa. Marraskuun alussa tarkastettiin myös silmät ja polvet pihakoirayhdistyksen syyskokouksen ja pikkujoulujen yhteydessä. Tuloksiin voi olla tyytyväinen :) Polvet ja kyynärät olivat molemmat 0/0, lonkat A/A ja silmistäkään ei löytynyt mitään vikaa! Huh, miten ihanaa.

Syksyn mittaan kaikenlaista on puuhattu, käyty pihisporukalla yksissä hakutreeneissä ja kerran kokeilemassa koirauimalaakin, sekä käyty leikkimässä Oliverin siskon Riivan luona. Ensi lauantaina mennään taas kokeilemaan uintia, tällä kertaa eri paikkaan.

Yksi pieni onnettomuuskin meinasi Oliverille sattua, mutta onneksi ei käynyt hullusti. Oliverin häntä jäi hissin oven väliin, ilmeisesti siksi, että oliver säikähti jotain, ja peruutti viime hetkellä oven väliin. Häntä käytiin tarkastuttamassa, mutta murtumaa tai edes venähdystä ei tullut, vaan pelkkä naarmu. Kauluria on jouduttu pitämään pitkään, koska nuoleminen ei ollut haavalle hyväksi. Vähitellen ajellut karvat ovat alkaneet häntään kasvaa, mutta yllättävän kauan on mennyt.. Nyt on hassu lovi hännässä :D

Oliver ja häntäepisodista lohdutukseksi saatu Pesukarhu

Oliver on myös alkanut kokeilla rajojaan ja sillä on melkoisia törttöilypäiviä välillä, varsinkin ulkoillessa. Toistaiseksi kuitenkin koiruus palaa äkkiä maanpinnalle, kun asiasta vähän muistutetaan. Luonteeltaa Oliver on mielestäni silti varsin pehmeä, ja on aika pahoillaan tekemistään hölmöyksistä, vaikkei enää ihan niin paljoa kuin ennen. Rauhallinenkin se on, vaikka sitä ei ehkä uskoisi kun sitä katsoo ulkona tai muiden koirien kanssa. Tosin edelleen, kuten aina ennenkin, se väsyy leikkimiseenkin melko nopeasti, jos kavereita on enemmän kuin yksi. Yhden kaverin kanssa se jaksaa temuta vaikka koko päivän ja pitkälle seuraavaakin, mutta isommassa laumassa se ottaa aika nopeasti sivusta katsojan roolin.